Uusi Maamme kirja ja globalisaatio
Suomalaisten taikavoimainen kulttuuriperimä avautuu Sakari Topeliuksen johdatuksessa Maamme kirjaan. Se on kirjoitettu sata vuotta sitten, mutta se sopii hyvin johdattelemaan tämänkin päivän suomalaisten vaellusta:
”Tämä maa, niin vähävoimainen ja vähän huomattu kuin onkin rikkaampien maiden rinnalla, pyytää kuitenkin, vaatimattomasti, mutta empimättä, olla osallisena Euroopan sivistystyössä. Maantieteellisessä suhteessa se on siltana länsi- ja itämaiden välillä ja äärimmäisiä vartiopaikkoja pohjaperän jäitä vastaan… Sen viljelys osoittaa ihmiskunnan uutterimpia ja pontevimpia voittoja luonnonvoimista ja sen historialliset vaiheet näyttävät mitä kansa voi kestää katoon joutumatta. Tätä maata ei saa lumiin haudata, tätä kansaa ei saata kansakuntain joukosta hävittää, muuten syntyisi autio paikka Euroopan pohjanperille ja sen kulttuurin heijastuksiin pimeä aukko.”
Samalla kun topeliaaninen sivistyneistö loi omaa Suomi-kuvaansa, kansa määritteli omaa asemaansa lauluillaan, runoillaan ja kertomuksillaan.
Vaikka tässä synkkien laulujen maassa ikävyys saattaakin hiipiä pitkin lumikenttiä Peltoniemen Hintriikan surumarssin tapaan, kaipuu kotimaahan säilyy myös useimpien ulkomailla asuvien nykysuomalaisten mielissä.
Einari Vuorelan hiljaiset ja alakuloiset laulut ovat kuin ”kaukaisia kuiskauksia havumetsien pimeästä yöstä”. Ne ovat kuin kotimaan kutsu. Niissä kumahtaa ”kelopuun kannel” tavalla, joka nostattaa vaeltajan sielussa kipeän koti-ikävän.
Suomalainen sielunmaisema tulee iän myötä entistä lähemmäksi myös lukemalla uudestaan kirjallisuuteemme klassikoita - hitaasti ja hartaudella.
Ulkomailla oleskelukaan ei heikennä kansallistunnetta. Vaikka jotkut globaalit tietotyöläiset omaksuisivatkin vieraita käyttäytymismalleja, heidän ajatusmaailmansa ja sisimmät tuntemuksensa säilyvät edelleen suomalaisina. Juuret jopa vahvistuvat. Ja kotimaan menestyksestä ollaan ylpeitä.
Tänä päivänä tuntuu lähes uskomattomalta, kuinka kauaksi Suomi on kurkottanut rajojensa ja railojensa ulkopuolelle; ja vähitellen muuttanut ulkomailla vallinnutta lohdutonta kuvaa Euroopan syrjäisimmällä kolkalla olevasta harvaan asutusta, karusta ja kylmästä metsien peittämästä niemekkeestä, joka on talvisin luoksepääsemättömien jääesteiden saartama.
Suomi-kuvaa on kirkastettu suomalaisten omalla tavalla hoitaa asioitaan sellaisella ylivertaisella ja kiinnostavalla tavalla, mikä on herättänyt uteliaisuutta kaukaisissakin maissa.
Me voimme nyt ilman kalliita mainoskampanjoita antaa halukkaitten ulkomaisten vieraitten itse ottaa selvää suomalaisen elämänmenon arvoituksista. Hieman ongelmallistahan tämäkin saattaa tosin olla, sillä kansainvälistymis- ja globalisaatiopaineessa hämilleen joutuneet suomalaiset tuntuvat edelleen haluavan maansa sekä sulkeutuvan että avautuvan samanaikaisesti. Jotkut näet panevat kansanluonteemme mukaisesti kyräillen ja epäluuloisina aitaa, jotkut puhkovat veräjänaukkoja.
Vuosikymmeniä käyty kotoinen kansainvälistymiskeskustelu ei välttämättä tarkoita sitä, että Suomi olisi todella ”kansainvälistymässä”. Suomalaiseen ajatteluun ajoittain tunkeutuneesta ”kansainvälisyydestä” huolimatta paluu kohti kotoisenoloista, perinteistä sulkeutuneisuutta on aina lähellä.
Suomi maailmanpolitiikassa
Jumalan varjelema pohjoinen luonnonkansa on aina tulkinnut maailmankirjojakin omalla tavallaan. Niinpä ei ole ihme, että viime aikojenkin turvallisuuspoliittinen keskustelu on ollut kuin noitarumpujen päristelyä. Merkkien tulkitsijat ja sananselittäjät ovat omalta osaltaan mystifioineet keskustelua.
Kiistelyn jatkuessa globalisaatio ja turvallisuuspolitiikan uudet ulottuvuudet vievät puolustuksemme etulinjoja yhä kauemmaksi rajojemme ulkopuolelle.
NATO:n jäsenenä Suomi voisi laajentaa omaa globaalia näköpiiriään; verkostoitua entistä laajempiin asiantuntijapiireihin ja lujittaa tietopohjaansa verkostoavusteisen, huipputeknologisen puolustusjärjestelmän edelleen kehittämisessä.
NATO:n jäsenenä Suomi voisi olla täysipainoisesti mukana myös transatlantisessa suhdekehityksessä ja uudistaa suhteitaan Yhdysvaltoihin.
Suomi maailmantaloudessa
Talouden tosimaailmassa suomalaisia on koulittu viimeisten parinkymmenen vuoden aikana globaalitalouteen ja sen vaatimiin sopeuttamistoimiin. Tämä tapahtui pakon edessä. Viime vuosikymmenen alussa Suomi oli kasvussa ja työllisyydessä heikoimmin menestynyt OECD-maa.
Vuoden 1990 maaliskuussa pääministeri Harri Holkeri järjesti virka-asunnossaan Kesärannassa keskustelutilaisuuden otsikolla ”Marssimmeko yksinomaan puujaloilla integroituvaan Eurooppaan, vai tarjoaako teknologinen kehityksemme muitakin apuneuvoja?” Sanomatta tuolloin tietysti jäi, että täysi EU-jäsenyys koittaisi Suomelle vasta viiden vuoden päästä.
Viisaimmissa puheenvuoroissa tuli esille näkemys, että paperiteollisuutemme puujalat voidaan jalostaa teknologisesti kilpailukykyisiksi uusiksi teollisuuden aloiksi.
Nyt kun noista selviytymiskeskusteluista on kulunut jo lähes 17 vuotta, Suomi on pystynyt luomaan eurooppalaisen talousihmeen. Sen kynnet pitivät sekä innovaatioissa, teknologioissa että tuotantopohjassa.
Vaikka Suomessakin tehtiin 1990-luvun alkupuolella lukuisia tulevaisuusselvityksiä, poliittinen arkipäivä lakaisi esille tulleet uhkatekijät lyhytnäköisesti maton alle.
Suuria muutoksia enteilevät hiljaiset signaalit tunnistettiin kauan ennen EU-maiden politiikantekijöitä ja jäsenmaiden byrokratioita sekä OECD:ssa että maailmanlaajuisesti integroituneissa monikansallisissa yrityksissä.
Viime vuosikymmenen alussa ei kuitenkaan voitu aavistaa niiden muutosten rajuutta ja laajuutta, jotka globalisaatio ja sen ajuri, informaatioteknologia, saisivat aikaan. Kaikkein vähiten voitiin aavistaa Kiinan ja muiden Itä-Aasian nousutalouksien nykyistä vaikutusta maailmantalouteen. Monet eivät oikein tajua vieläkään näiden muutosten syvyyttä – ja niiden vaatimia toimenpiteitä myös Suomen selviytymisstrategioissa.
Globaalitalouden merkittävin haaste Euroopalle on innovaatioiden ja osaamiskeskusten siirtyminen Itä-Aasiaan. ”Vanhan mantereen” rasitteena ovat teollistumisen ajan rakenteet. Euroopassa on enemmän koneita kuin aivoja; enemmän aineellista kuin uutta luovaa henkistä pääomaa.
Suomen selviytymisstrategiat
Suomalaiset ovat omissa keskinäisen kehun seminaareissaan yrittäneet vakuuttua siitä, että tietäjien ja takojien Nokia-maa pystyy selättämään globalisaation.
Näihin uutta tahtotilaa rummuttaviin sotatansseihin on liittynyt myös filosofi Pekka Himanen raportillaan ”Välittävä, kannustava ja luova Suomi”. Yleinen hokema tuntuu olevan, että museoituvan Euroopan ulkolaidalla oleva ketterä, sopeutuva ja luova Suomi voi luoda oman dynaamisen selviytymismallinsa. Se tuntui löytäneen yhteisen tekemisen säveleen oman kansallisen innovaatiojärjestelmän puitteissa.
Suomalaisten kalifornialainen suosikkiguru ja Himasen työtoveri Manuel Castells uskoo, että Suomen yhteiskuntamallilla olisi käyttöä muuallakin globalisaation riepottamassa maailmassa.
Muutamia vuosi sitten suomalaiselle tietoyhteiskunnalle luotiin kulttimainetta jopa amerikkalaisissa tiedotusvälineissä. Johtava IT-julkaisu ”Wired” kuulutti, että ”suomalaiset ovat varastaneet tulevaisuuden”.
Suomi-kehumisen huippu Euroopassa saavutettiin viime heinäkuussa, jolloin Lontoon Economist-viikkolehti kirjoitti, että muut eurooppalaiset voisivat ottaa monissa asioissa oppia suomalaisilta. Tosiasiassa tämä brittiliberalismin äänitorvi kuulutti nyt Euroopan suomettamista.
Liialliseen itsetyytyväisyyteen suomalaisilla tuskin on kuitenkaan aihetta. Pelkillä kotoisten vientiseminaarien mantroilla ja ulkomaisilla kehuilla ei vielä kilpailla globaalimarkkinoilla.
Maailmanluokan innovaatio- ja kilpailukyvystä huolimatta jotakin on vialla. Suomi ei pysty vieläkään houkuttelemaan jonkin Irlannin tai Ruotsin tapaan sen paremmin ulkomaisia tuotannollisia investointeja kuin todella lahjakkaita maahan muuttajiakaan.
Suomessa on aina riittänyt innovatiivisuutta. Sen tuottoisa vieminen ulkomaille on sen sijaan takkuuntunut monestakin syystä, joista puutteelliset markkinointitaidot on yleensä asetettu päällimmäiseksi. Luovuuden ja innovaatioiden jalostaminen globaaliksi liiketoiminnaksi on ollut kiven takana.
Verkostoitumisen vaikeus
Vähemmälle huomiolle on jäänyt kansainvälisten henkilöverkostojen jääminen kesannolle. Näin meiltä puuttuu myös aktiivinen ja valikoiva investointien ja lahjakkuuksien haku ulkomailla.
Me kykenemme rakentamaan erinomaisia verkostoja ja yritysklustereita Suomen sisällä. Niiden verkottaminen maamme ulkopuolelle ei ole kuitenkaan merkittävästi onnistunut.
Uuden globaalitalouden kilpailuympäristö vaatii sosiaalista verkostoitumista, notkeata uimista kansainvälisiin kumppanuus- ja vaikuttajaverkostoihin. Suomalaisten kansainvälisen sosiaalisen osaamisen ja teknologisen osaamisen välillä on melkoinen ero.
Perinteinen suomalainen seminaarijoukko ja sen tuottamat selviytymisstrategiat tahtovat yleensä vierastaa sekä kansainvälistä sosiaalista verkostoitumista että kulttuurien välistä viestintää. Niinikään kaihdetaan ennakkoluulotonta suhdetta taiteellisuuteen ja luovaan irrotteluun. ”Lordin” hullu luovuus on syntynyt ajan merkkien rohkeasta tulkinnasta, kaukana kansainvälistymisseminaarien konsensushakuisesta jähmeydestä.
Monikulttuurisuus ei ole kunnolla mahtunut suomalaiseen globaalistrategiaan. Se lepää edelleenkin suurelta osin välineellisen vientikaupan tasolla. Jyväskylän yliopiston kansainvälisestikin merkittävä kulttuurien välisen viestinnän opetus ei ole vielä ulottunut kyllin laajalti perinteisiin vientiseminaareihin.
Suomalaisessa kulttuurissa ainutlaatuinen globaalin verkostoitumisen veturi on ollut Nokia. Lukuisat alihankkijat ovat seuranneet sitä kaukomaille kuin hait laivaa. Nokia vastaa myös suuresta osasta Suomen tutkimus- ja kehittämistoimintaa. Liian moni asia ja yritys ovat Nokian varassa.
Globalisaation haasteisiin vastaamiseksi tarvitaan lisää uusia innovatiivisia pienyrityksiä, jotka ovat myös talouden dynamiikan ajureita. Jotkut pärjäävät jo maailmalla, mutta monien ponnistelut murtautua ulos kotipiiristä sortuvat riskipääoman puutteeseen.
Innovaatio on muutakin kuin pelkkiä tuotteita. Se ei ole aina teknologiahakuista. Se voi olla myös uusia, luovia organisaatiorakenteita ja yrityskulttuureita kehittävää. Tällainen innovatiivinen rypäs on Jyväskylän alueen Jykes, joka on hakeutunut omin voimin yhteistyöhön vastaavien ulkomaisten verkostojen ja kumppaneiden kanssa. Jyväskylän alueella on juuri sellaista luovaa ”pörinää”, jota strategiaseminaareissa peräänkuulutetaan.
Eurooppalaisen innovaatioympäristön mahdollisesti hyytyessä omaleimaisen Suomen on hakeuduttava entistä itsenäisemmin ja aktiivisemmin yhteistyöhön maailman johtavien kasvualueiden innovaatiokeskusten kanssa.
Visioissa Suomi on jo sellaisen tietoyhteiskunnan kynnyksellä, missä viisivuotiaat siirtyisivät perheen ja päiväkodin kautta suoraan tietoverkkojen moninaisiin koulutusohjelmiin ja globaaliin tietoyhteiskuntaan, elinikäisen oppimisen pariin.
Mutta häviääkö viisaus internetin syytämiin tiedon raakileisiin ja osaamistalouden korostuneeseen teknologiavetoisuuteen? Onko myös suomalainen kulttuuri vaarassa näivettyä yltiöyksilöllisyyteen, yhteisöllisyyden puutteeseen ja yksinäisyyteen?
Ulkosuomalaisena joutuu miettimään ehkä muita useammin suomalaista sielunmaisemaa ja kyselemään, mihin me oikein olemme menossa.
Monien iltakävelyjen karut mietteet kaukaisissa kaupungeissa tuovat mieleen Eppu Normaalin sanat tästä murheellisten laulujen maasta, ”joka tuhansiin järviin juosta saa… ja jonka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit ja kiinni pysyvät taivahan portit.”
Ja lopuksi, vastoin kaikkea edellä sanottua: onko lähteminen tästä maasta, ”kansainvälistyminen”, sittenkään niin viisasta?
Vastauksen tähän kysymykseen löysivät jo vuosituhansia sitten kiinalaiset tao-oppineet, jotka näkivät Taivaan tiet ovesta ulos kulkematta. Laotse itse varoitti: ”Sillä mitä pitemmälle vaellat, sitä vähemmän tiedät. Tämän takia Viisas tietää vaeltamatta, ymmärtää näkemättä, luo, vaikka ei tee.”
Tämä viisaus tulee viimeistään mieleen silloin kun istuskelee savusaunan jälkeen keskisuomalaisen järven rannalla. Mihin siitä lähtisi?
Suurlähettiläs Pasi Rutanen, Itsenäisyyspäivän puhe Jyväskylässä 6.12.2006
