Suoraan sisältöön

1993-1997

Johtajana Rauli Jokelin

“Taas yksi palaveri kaupungin edustajien kanssa takana”, Rauli Jokelin huokaa palatessaan kaupungintalolta työhuoneeseensa. Jotakin olisi tehtävä, että teatterin talous saataisiin kohentumaan ja katsojaluvut nousemaan. Teatterinjohtaja tuntee olevansa kuin tuulimyllyjä vastaan taisteleva Don Quijote. Yhtäällä ovat kaupungin edustajat, jotka eivät osaa päättää, minkä kokoista teatteria haluavat rahoittaa. Toisaalla on henkilökunta, joka protestoi uhkaavien supistusten ja ohjelmistopolitiikan vuoksi.

Muutosjohtajan pesti ei ole helppo. Suomi on kaatunut syvään lamaan: joka puolella saneerataan ja pakkolomautetaan. Ihmiset äänestävät jaloillaan ja jättävät teatterilippunsa ostamatta.

Jokelin iloitsee siitä, että pieni näyttämö on avattu. Yksi vuoden 1993 ensi-illoista, Sotilaan tarina, oli johtajan oma valinta ja ohjaus. Muutakin aihetta iloon oli: Pietarin Gorki-teatteri vieraili samana syksynä kaupunginteatterissa Schillerin klassikolla Kabale und Liebe.

Yhteistyö maakuntalehden kanssa sujui hyvässä yhteisymmärryksessä. Huipennus oli 125-vuotisen Keskisuomalaisen kunniaksi järjestetty valtakunnallinen näytelmäkirjoituskilpailu. Palkintoraatiin kuuluivat päätoimittaja Erkki Laatikainen, teatterinjohtaja Jokelin, Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Kirsikka Moring ja kirjailija Antti Tuuri. Kilpailun tulos yllätti raadin: luettavaksi kertyi 399 käsikirjoitusta.

Keväällä 1994 ensi-iltaan tullut Se on elämää, Misi sinkosi katsojatilastot nousuun, eikä teatterin kassa ollut kilissyt tähän tapaan sitten Mustalaisleirin menestysvuosien. Unkarilaislähtöinen musikaali toi taloon sukulaiskansan ohjaajavieraan ja koreografin, ja teatterin käytävillä vilisti kymmeniä energisiä koulupoikia. Talossa oli iloinen tekemisen vire.

Samanaikaisesti kaupunki valmisteli hanketta sinfoniaorkesterin sijoittamiseksi kaupunginteatterin tiloihin. Tilanne ei ilahduttanut teatterilaisia eikä orkesterimuusikoita. Teatterinjohtaja selvensi päättäjille, että näytösten lisäksi teatterissa tapahtuu miltei joka päivä. On aamu- ja iltaharjoitukset. Verstaissa, puvustamossa ja hallinnossa työskennellään vähintään viitenä päivänä viikossa. Orkesteri tuli jäädäkseen – toistaiseksi –, vaikkei akustiikka saati asiantila ilahduttanut muusikoita sen enempää kuin konserttiyleisöäkään.

Keskisuomalaisen kirjoituskilpailun voittaja oli Olli Tuomisen Kääpiö – eli miehen mustelmat. Tammikuun 7. päivänä 1996 125-vuotiasta Keskisuomalaista juhlivat valtakunnan poliittinen eliitti ja talouselämän vaikuttajat, mutta kriitikko Teppo Kulmalaa juhlanäytelmä ei vakuuttanut. Samana keväänä sai pienellä näyttämöllä ensi-iltansa toiseksi sijoittunut Heini Tolan käsikirjoittama Onerva ja syksyllä oli vuorossa kilpailun kolmannen sijan saanut Aimo Vuorisen Pääsiäinen on peruttu. Molemmat esitykset miellyttivät katsojia.

Ensi-illat Jyväskylän kaupunginteatterissa 1993-1996

1993
Kesäyön unelma
Seikkailu varjojen valtakunnassa
Sotilaan tarina
Miehen matka
Katupeilin takana
Kuka pelkää noitia
Lempirunoni
Täytetty koira
(Uuden vuoden show)

1994
Minnan aika
Vekkuliveljet
Se on elämää Misi
Kani kani
Kolme iloista rosvoa
Värinää
Niskavuoren naiset

1995
Venetsian kauppias
Ihmisen vaatteissa
Napolin miljonäärit
Hulvaton hotelli
(Yöperhonen)
She loves me
Klovnille töitä
Pieni mustakantinen vihko

1996
Kääpiö – eli miehen mustelmat
Urpo ja Turpo
Tuhkimo
Onerva
(Sä kaunehin oot)
Pääsiäinen on peruutettu
Pelastaja
Amadeus

Kuvia esityksistä vuosilta 1993-1996

Kuvat: Jyväskylän kaupunginteatterin arkisto

Omin sanoin

”PÄIVÄMME RASKAAT OVAT PÄIVÄMME PARHAAT”

En tiedä kuka yllä olevan ajatuksen on ilmoille huokaissut, mutta sillä lohduttaudun, kun joskus muistelen Jyväskylän aikoja. En edelleenkään lue niitä parhaiksi päivikseni, mutta jotain niistä opin ja raskas on nyt keveämpää. Jyväskylä onkin hieno koulukaupunki.
Aluksi jotain hyvääkin lähes kahdenkymmenen vuoden takaa:
Ensimmäisenä on mainittava paikallisen lehden Keskisuomalaisen ja sen päätoimittajan Erkki Laatikaisen vahva tuki sekä teatterille että teatterinjohtajalle. Lehden ja Laatikaisen analyysit teatterin turbulensseista ja tunnemyrskyistä olivat oikeaan osuneita, cooleja ja tuki lämmittävää. Tähän kaupunginjohto ei kyennyt.
Toiseksi kannattaa muistaa, että teatterin katsojaluvut kasvoivat tasaisesti lamasta, miljoonien markkojen leikkauksista, teatterin hallituksen palatsivallankumouksista ja muista vaikeuksista huolimatta. Myös pahasti alijäämäistä budjettia tasapainotettiin kiitettävällä tarmolla.
Kolmantena hyvänä asiana pidän idealismini vaihtumista jonkinasteiseksi realismiksi. Ennen Jyväskylää uskoin sinisilmäisesti, että teatteri on teatteri-ihmisille kaikki kaikessa. Ei se ole. Opin myös sen, että jos mikä tahansa ongelma voidaan panna teatterinjohtajan piikkiin, niin se myös pannaan. Terapiassa sitä kutsutaan projisoinniksi. Tästä ei voi valittaa hoviin. Se kuuluu työnkuvaan.
Kaikkein synkimpinä aikoina kiinnitin seinälleni huoneentauluksi von Goethen viimeiset sanat: ”Mehr Licht!” Keskellä kaamosta teatteri pokkaisikin Vuoden valopilkku -kunniakirjan yhteistyöstä sanomalehti Keskisuomalaisen kanssa! Henkilökunnalle jaoin joulurahaa kiitokseksi tuloksen paranemisesta, oli valtakunnallinen näytelmänkirjoituskilpailu, oli komea, kotimaisten näytelmien kantaesitysvuosi, mutta huonosti meni, kuulemma.

Elimme aikoja, jolloin kännykkä painoi lähes kilon. Olisi pitänyt siirtyä kohti älypuhelimia, mutta osa meistä kaipasi aikoja, jolloin firma teki vielä kumisaappaita. Noina aikoina vertasin laitosteattereita dinosauruksiin: liian paljon panssaria, liian vähän aivoja. Siksi ne kuolivat sukupuuttoon. Tämä otettiin henkilökohtaisena loukkauksena. Haukuin kuulemma näyttelijöitä tyhmiksi? Nyttemmin on syntynyt paljon pieniä, ketteriä ryhmiä, uusia teattereita, jotka reagoivat nopeasti ajan liikkeisiin. Myös hautakivisopimuksista ollaan luopumassa lähes kokonaan. Keskustellaan rahoituksen järjestämisestä uusille teattereille, uusista sisällöistä, tuotantotavoista, taiteesta. Dinot munivat vielä kelpo munia, mutta onko Tunguskan meteoriitti jo matkalla?
Vilpitön haluni reagoida päällekäyviin ongelmiin, visioida uutta ymmärrettiin uhaksi. Myönnän: argumentaationi oli kiihkeää. Myös kaupungin hallinto vaati selviä uudistuksia ja menoja kuriin. Kun sitten myrsky pärski vesilasissa, niin sanottiin: ei me tätä tarkoitettu. Uudista, mutta älä tee mitään muutoksia?
Teatterinjohtajat profiloituivat noihin aikoihin myös työnantajiksi ja se juoksuhauta oli jo valmiiksi kaivettu ja poterot syvät.
Monien hämmästyttävien oikeusprosessien, laman, leikkausten, kulttuuridebattien, tunnemyrskyjen, sanasotien, teatterin hallituksen sekoilujen ja omien ADHD-reaktioideni jälkeenkin koen ansiottomana ”arvonnousuna” sen, että minut nimitettiin julkisesti uudeksi Hitleriksi. Niin paljon en sentään saanut aikaiseksi.

Nyt kun katson jälkiviisauden malka omassa silmässäni sitä roskaa, jota silloin niin raivokkaasti hangattiin pois teatterin silmästä, niin ymmärrän, että hoito oli väärää: olisi pitänyt kääntää katse ylöspäin, vetää henkeä ja räpytellä hetken ja katsoa sitten eteenpäin niin kaikki olisi ollut kaikille helpompaa. Mutta yksin en osannut – ja silmät olivat täynnä kyyneliä.
Moni myös ansaitsee kiitoksen. Edesmennyt talouspäällikkö Pirkko Pärnänen oli suurena tukena ja teatterin tekninen henkilökunta kesti kiitettävästi meidän taiteilijoiden kurnutukset ja hoiti työnsä hienosti. Yhtälailla heidän työpaikkansa olivat leikkauskirveen alla pahimpien saneerausvaateiden aikoina.

Kun sitten uuden vuosituhannen alussa lähdin Jyväskylästä ja astuin teatterikaupungin, Tampereen kamaralle niin ensi töikseni vaihdoin seinälleni uuden huoneentaulun. Siinä ovat Aleksis Kiven viimeiset sanat: ”Minä elän, minä elän!”
Niin elää myös Jyväskylän kaupunginteatterikin.

Rauli Jokelin, teatterinjohtaja 1993–97

Jaa sivun sisältö:


@jklteatteri #jklteatteri

Jyväskylän kaupunginteatteri | Vapaudenkatu 36, 40100 Jyväskylä | Lippumyymälä, p. 014 266 0110

Copyright Jyväskylän kaupunki 2017 | Sivun alkuun | Tietoa sivustosta